Ruokaseikkailuja, osa 2

Eihän sillä ole mitään merkitystä kuinka paljon terveysvaikutuksia yhdellä ruokalautasella, paitsi silloin kun niitä olisi tarkoitus syödä kolme kertaa joka päivä seuraavat 20-30 vuotta. Tepcokin tuntuu saavan aikaan ainoastaan hienoja powerpoint-esityksiä aikaan. Kun Neuvostoliitto rakensi puolessa vuodessa ennennäkemättömän betonisargofagin Chernobylin neljännen reaktorin ylle, samassa ajassa Tepco on onnistunut mittaamaan reaktorien lämpötilan ja tekemään pari powerpoint-esitystä asioista joiden olisi pitänyt olla jo testattuna kymmeniä vuosia sitten. Mutta mittailkoon Tepco kuumettaan ja uusia vaatteitaan, lähdettiin puolison kanssa etsimään ongelmatonta ruokakauppaa.

Tokion alueella mm. kaupoilla Kinokuniya ja Seijou Ishi on ollut kansainvälistä mainetta, mutta oikeasti vain Kinokuniyalla on varteenotettavaa vaihtoehtoa. Seijou Ishi ostaa ulkomailta kalliita aineksia jolla voisi tehdä erittäin perinteellistä japanilaista ruokaa, ja sillä sitten houkuttelee eläkelöitynyttä "hienostoa". Mutta Kinokuniyankin valikoima on säilyvää ja kuivanpuoleista, eikä tarjonnut apua tuoretavaroiden eikä lihan suhteen.

Netistä löytyi kuitenkin aika nopeasti Tokion suurlähetystöseudulta National ja Nissin, joista edellisestä on jonkin verran juustoa jäänyt käteen. Siksipä suuntasimme jälkimmäiseen. Nissin on huomattavasti fanaattisempi import-liike useammalla kerroksellaan. Tuoretavaroita oli aika vähän, mutta pakastimesta löytyi lihaa kolmelta mantereelta ja hyllystä juustoa ja kuivatavaroita kaikkialta. Jopa ei-japanilaista riisiäkin löytyi, tosin Uncle Ben'siä. Lihamyllyn vielä puuttuessa mukaan tarttui mm. naudan ja lampaan jauhelihaa Uudesta Seelannista ja Australiasta. Makkarahylly ei tuonut yllätyksiä eksoottisimpien ollessa bratwurstia Saksasta ja salamia Italiasta. Tosin täälläkin ostokset tulivat maksamaan (mukaan tulleen rommipullon ja ruotsalaisnäkkärin jälkeen) noin 70 euroa.

Matka Nissiniin Asabujubanin asemalle ei ollut niitä keveimpiä, joten laitoimme tämän vain korvan taakse. Seuraavaksi listalla oli se ilmeisin vaihtoehto eli amerikkalaistukkuri CostCo. CostColla on myymälähalleja ympäri Tokiota, usein juuri sopivasti Mitsui Outlet -ostoskeskusten liepeillä, mutta se puolen tunnin junamatkan päässä oleva CostCo vaurioitui maaliskuussa aika pahasti eikä kuulemma aukene vielä tänä vuonna. Seuraavaksi lähin on aika ikävällä alueella Irumassa, joten testasimme Kanagawan liikkeen. Matkaa oli junalla puolitoista tuntia yhteen suuntaan, mutta näihin asioihin tottuu kun asuu Kanton alueella. Lisäksi junanvaihtoja oli vähän ja päivä oli kaunis. Kanagawan halli on myös siitä ihan kiva että kun alan näyttelyitä tulee, piipahdusmatka on hyvin lyhyt.

Kanagawaan päästyämme kävimme maksamassa vuodessa 4200 jeniä maksavan jäsenyyden, otimme jenkkiraudan ostoskärryiksemme ja näytettyämme jäsenkortit menimme sisälle toteamaan etteivät japanilaiset osaa kulkea ostoskärryjen kanssa kaupoissa. Ryysis oli hirveä ja yksittäinen syyllinen löytyi aina. Edestakainen matkakin oli keveämpi kuin CostCossa kärryjen kanssa kulkeminen. Mutta sisään ei päästetä ilman jäsenkorttia ja noita kaupunkimaasturiostoskärryjä.

CostCo oli luonnollisestikin vähemmän kansainvälinen, ja lihatuotteiden joukossa oli vain japanilaisia ja amerikkalaisia. Tosin mm. jauhelihaa ei ollut pakastettua, joten sen sai helposti annosteltua pienempiin pusseihin ennen pakastamista. CostCon myynti-idea kohdistuu hinnan ja saatavuuden sijaan määrään (hinta menee lommolle siinä imussa, mutta vain lommolle), joten CostCosta ei jäänyt oikeastaan kuin amerikkalaisia lihatuotteita, natural cheeseä jolla japanilaiset kutsuvat kaikkea juustoa jota ei ole paikalliseen tapaan jalostettu japanilaisen harmoniakäsityksen mukaan tunnistamattomaksi, ja joitain kertaluonteisia ostoksia. Mutta yksikin ihminen saa kannettua junallakin niin paljon lihaa ettei sitä tarvitse ihan joka viikko lähteä hakemaan lisää, joten jäsenyys ei ollut turhaa. Ja joskus niiden on saatava se lähiseudulla oleva halli laastaroiduttua.

Sitten on tietekin Ikea, josta saa tyydyttävintä korviketta lohelle ja sinihomejuustolle (mutta ei oikein muuta). Mutta näillä tuntuisi suurin osa ongelmatapauksista selvitä. Toki kulkumatkat ovat hirveitä eikä tavara ole siitä halvimmasta päästä, mutta ei tämä nyt ainakaan ihan heti ole painamassa päälle. Tuoretavaroiden suhteen olemme vieläkin paikallisviranomaisten etiikan ja tarkastushalujen vallassa (lue: screwed), mutta lähimmässä kaupassa buffataan aika voimakkaasti hyvin, hyvin paikallisia tuotteita, joiden laskeumatason tunnenkin jo, sekä Naganossa kasvatettuja salaatteja. Sitten kun kaikki salaatit näyttävät "tulevan" Naganosta, siirrymme Atkinsin dieettiin.